Istuin sängylläni ja kuuntelin radiota. Katseeni harhailee yleensä läskeihini ja taaskin se suuntautui läskimahaani. Se on kuin iso kasa taikinaa, isä läjä nahkapussiin pussitettua ihraa. Hyvin, hyvin masentava näky.

Lainasin Sinä onnistut -kirjan. Kaikissa on aina samaa soopaa siitä, kuinka pitää hyväksyä itsensä. Kyllä mä hyväksyn useimmiten, joskus vaan masentaa pahasti. Vaikka kirjoissa onkin aina samaa juttua, niin lukeminen innostaa liikkumaan tai ainakin saa ajatukset siirtymään enemmän liikunnan suunnitteluun.

Olen pari kertaa ollut ystäväni Jenninan luona. Hänellä on tanssimatto ja StepMania-peli ja olen aivan koukussa siihen. Viimekin kerralla tanssin putkeen jotain puol tuntia ja hiki vaan valui. Mutta mullapas onkin huono kone, joka ei periaatteessa ole kuin vaan perheen yhteinen, ja lisäksi ei oo rahaa, koska säästän kannettavaan tietokoneeseen.

Nyt tuleva joulu ahdistaa. Muutenhan voisin suunnitella etukäteen aaton syömiset, mutta tiedän että sorrun. Meille tulee joulutorttuja, pipareita, kermakarkkeja, Julia-karkkeja, piparminttuja, glögiä... Jouluruoka itsehän ei sinänsä lihota, ellei niitä kinkun rasvoja mene syömään tai ahtamaan sisäänsä kastikkeita ja smetanaa rosollissa. Tiedän, että huomenna vedän varmaan kymmenen joulutorttua, koska lupasin leipoa niitä. Ja että syön Geisha-karkkeja ja Julia-karkkeja. Masentaa.

Ystäväni S huomasi jouluaattona jumpan läheisessä urheiluhallissa, se on ilmainen. Se tosin on puoli yksitoista aamulla, tulisi raskas nousu. Muutenkaan en tykkää jumpista, etenkään aerobicista, koska en vaan jaksa niin kauheasti. Tanssiminen, uinti, nyrkkeily ja kamppailulajit ovat kivoja.

Välillä tulee kamalaa ahdistusta herkuista, ajatuksia, et jos mä vedän pari joulutorttua ja vähän suklaata, kuolen nukkuessani tai saan syövän tai jotain, ja sitten saatan syödä triplamäärän tai jättää syömättä lähes kokonaan.

Nyt sitten ne, jotka tulevat marisemaan ja haukkumaan, painukaa kuuseen. Ei kiinnosta. Te ette tajuu mua.